maanantai 7. tammikuuta 2019

Helsingin kautta Keramoksen juhlavuoteen

Nyt on Keramoksen juhlavuosi. Jo 30 vuotta aktiivista toimintaa! Sen kunniaksi järjestämme useita näyttelyitä, joissa tottakai haluan kaikissa olla mukana. Aloitamme Rauman kaupunginkirjaston vitriininäyttelyllä keväällä, kesäinen juhlanäyttely on museon pihalla, syksyllä vierailemme P-galleriassa Porissa ja joulukuussa Seminaarin puutarhalla.  

Muutin takaisin Raumalle muutaman vuoden poissaolon jälkeen keväällä 1989 ja sain elokuun lopussa ensimmäisen lapseni. Myöhemmin asioin torin laidalla sijainneessa Tiimarissa ja siellä sivukorvalla kuulin kun kaksi tuttuani puhui jostain uudesta keramiikkayhdistyksestä. Pakko oli mennä kysymään, että mistä puhutte, voinko päästä mukaan? Ja minä pääsin!!!

Keramoksen toiminta alkoi syksyllä 1989 Kauppakatu 26:ssa. Siellä viihdyimme ensimmäiset 20 vuotta. Lyhyesti pujahdimme saman korttelin toisessa liikehuoneistossa ja vuonna 2011 muutimme nykyiseen toimitilaan torin ja kirkon väliin.

Keramoksen juhlavuosi on minulle merkittävä juhlavuosi. Kun Keramos perustettiin toteutui unelmani tehdä keramiikkkaa niin paljon kuin halusin ja ehdin, sillä sitä kautta minulle tuli osuus uuniin ja mahdollisuus esitellä töitäni yhteisissä näyttelytiloissa.

On se Keramos antanut minulle paljon muutakin. Keramoksessa on aina ollut mukana ihania ihmisiä ja meillä on kaikki nämä vuodet ollut lämmin yhteishenki ja mahtava tekemisen tohina. Olemme tehneet paljon kivoja juttuja yhdessä. Ensi kesänä matkustamme taidekurssille ja -matkalle Unkariin.


Keramoksen näyttelyiden lisäksi Helillä ja minulla on yhteinen näyttely Merikarvialla ja Rauman Taiteilijaseura vierailee Kankaanpäässä.

Tämän vuoden aloittaa Yhteinen luontomme-näyttely Helsingissä Galleria Albert IX:ssa


Näyttely on luontoaiheinen. Sopivia töitä olisi ollut useitakin, mutta päätin viedä näyttelyyn Itämeren suojeluun kantaaottavat hauruteokset.  

Hauru tarkoittaa rakkohaurua (aiemmin rakkolevä). Rakkohauru on  monin tavoin hyödyllinen levä ja puhtaan meren merkki. Valitettavasti se on vähentynyt. Muistan kuinka paljon sitä oli Rauman ja Pyhärannan/Pyhämaan rannoilla kun olin lapsi. Se oli hyvää lannoitetta ja sitä kerättiin peltoihin.




 Tein myös uusia töitä. Niissä on tyttöjä ja lintuja. Linnut ovat luontokappaleista kaikkein ihanimpia!

Sirkutus, Liverrys ja Viserrys


Kuva: Marika Kerätär Art

Kuva: Marika Kerätär Art

 

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

LEKOTTELIJOITA

Lekottelijoita                   kuva: Anu Sukanen

Olen kuukauden taiteilijana Rauman taidelainaamossa marraskuussa 2018

Näyttelyiden jäljiltä autotalliin on kertynyt valtava määrä teoksia. Satakunta-näyttelyyn tein viime vuoden  loppukesällä hauruaiheisia töitä. Tuulitukkaiset rintakuvat tein noin vuosi sitten Uudenkaupungin Runonkulman Kohtaaminen-näyttelyyn. Keväiseen Lupaus kesästä-näyttelyyn tein kymmenisen isoa ruukkua ja paljon pieniä figuureja, joiden innoittajana olivat Gauguinin maalaukset. Lisäksi tallin uumenista löytyy edelliskesänä Eurassa esillä olleita rakutaloja ja useammassa näyttelyssä mukana olleet Maailman merkit. On myös paljon tuulitukkaisia reliefejä sekä  kiipeileviä ja temppuilevia tyttöhahmoja. Uusimmat työt ovat Uudenkaupungin Juhlien jälkeen-näyttelyn kolme rintakuvaa.

On varaa valita ja etsiskellä marraskuun näyttelylle jotain yhteistä teemaa.

Päädyn lekottelijoihin ja lepääviin hahmoihin. LEKOTTELIJOITA.


Olen tavattavissa taidelainaamossa marraskuun kaikkina keskiviikkoina klo 15-18.

Taidelainaamo sijaitsee Rauman pääkirjaston toisessa kerroksessa 
ja se on avoinna keskiviikkoisin klo 15-18 ja lauantaisin klo 11-14.





torstai 7. kesäkuuta 2018

Tuulen laulu

Tuulen laulu ihanassa Katanpään saaressa

Tuulen laulu on Helin ja mun kymmenes yhteinen näyttely. Näyttelyn rakentaminen oli sovittu heti kesäloman alkajaisiksi. Koko toukokuu oli ollut helteinen ja tyyni, mutta juuri ennen Kustaviin lähtöä alkoivat luoteesta puhaltaa yli 10 metrin tuulet. Soittelin vähän huolestuneena, mutta sain kuulla, että Katanpään kuljetuskalustolle tuo ei ollut tuuli eikä mikään. Savitöitä kun olimme kuitenkin viemässä, oli pakkaaminen aikamoista suojaamista ja pehmustamista.

Kuljetuksen aikoina tuulta riitti 12m/s ja tuulensuunta oli suoraan pohjoisesta, aika hankala suunta Katanpäähän mennessä. Pääsimme kuitenkin hienosti perille ja savityöt ehjinä.



Vaikka tuuli, oli saaren eteläisissä osissa lämmintä. Näyttelynpystytys oli mieleenpainuva kokemus.Todella kovan pohjoisen puolen tuulen vuoksi jäimme toiseksikin yöksi ja saimme entistä ihanamman kokemuksen, kerrankin kiireettömän. Ehdimme myös saunoa ja tutustua saareen.
  
Katanpäässä olen käynyt vain kerran ennen tätä näyttelyä. Silloinkin tuuli. Vietimme saarella vuorokauden tutustuen historiaan, luontoon, lampaisiin ja taidenäyttelyyn. Oli heinäkuu ja satamapoukamassa oli lämmintä ja tyyntä. Tuulisille rannoille piti pukeutua lämpimästi. Mutta lännestä tuuli navakasti ja saarelta lähtö on jäänyt mieleen. Pieni veneemme keikkui sivuaallokossa ja kääntyminen kohti itää ja etelää tuntui pelottavalta ja lähes mahdottomalta. Kohta olimme Kustavin rännissä ja taas oli tyyntä ja leppoisaa.

Tämänkin kertainen kova tuuli oli melkein kuin asiaan kuuluva asia. 
Tuulen voimakkuus ja suunta ovat veneilijälle ihan keskeisiä. Senhän tietää jokainen tämänkin näyttelyn vierailija. Elämä itse on kuin tuuli: voimakas, tyyni, myrskyisä, puuskittainen, leuto, lempeä, yllätyksellinen.



Tuulitukkaisia

Tuulitukkaiset ovat kulkeneet matkassani kohta 30 vuotta, häipyneet välillä unholaan ja taas palanneet. Jokin siinä aiheessa minua niin kovasti kiehtoo. Ehkä se on se elementti, joka ei näy – tuuli. Mutta on siinä muutakin. Pystyn palauttamaan mieleeni kuvan, jonka näin kauan sitten erään taidemuseon seinällä. Se oli maalaus tytöstä, jonka punaiset hiukset taianomaisesti muuttuivat osaksi maisemaa. Sen taianomaisuuden haluaisin tavoittaa.

Tuulitukkaisten lisäksi Katanpäässä on esillä lapsuuden leikkejä sekä hauruaiheisia töitä:

Kun olin pieni tyttö, rakastin sukellella mökkirannan kirkkaissa vesissä. Kun painoi kasvot aivan veden pintaan, näki tarkasti pohjan kaikki kivet ja kasvit. Pohja oli niin kova, että vesi ei mennyt koskaan sekaisin. Vihreää rakkolevää kasvoi runsaasti. Syksyllä rakkolevä, hauru, ajautui rannalle ja muuttui mustaksi. Se muodosti paksuja kerroksia, jotka herättiin rautaharavalla ja talikolla kasaksi rantaleppien väliin. Sieltä se kärrättiin seuraavana keväänä lannoitteeksi perunapeltoon.







Näyttelyssä olevat työt:

Hauruhelmaisen tytön unelma, 2016


Hauruhuntuinen tyttö, 2017
    

Hauruvuoteella, 2017


Tyttö tuulisella rannalla, 2017


Syystuulen viemänä, 2017


Kevät jo tuoksuu, 2017

Kesätuulen lempeä kosketus, 2017

Saran syysmietteet, 2014


Kevättuuli, 2014

Hyvää huomenta, 2015


Kaikenmaailman merkit, 2017

Tuulia, 2014

Suppausta,2016


Vesielämää, 2016

Lapsuuden leikit


Tuulien tiet, 2018


Lounatuuli, 2018




























































torstai 11. tammikuuta 2018

100 kiloa savea

Tein inventaarion ja laskin, että minulla on noin sata kiloa kuivaa savea. Osa säkeistä oli yli 20 vuotta vanhoja. Tutkin nettiä ja tein listaa savistani, niiden väreistä, polttolämpötiloista ja muista ominaisuuksista. Tein koepaloja ja aloin hävittää savia.


Olin jo aiemmin työstänyt muutamankin projektin, joissa ideana oli, että teosten savet ovat erivärisiä: Kaikenmaailman nukkesiskot ja Kaikenmaailman merkkejä. Tästä olisi hyvä jatkaa teossarjalla, jossa voi luontevasti olla erivärisiä savia.


Kaikenmaailman nukkesiskot 2014

Kaikenmaailman merkkejä 2017

Päätin tehdä kukkaruukkuja, joiden koko määräytyy savimäärän mukaan. Punaisesta ikivanhasta savesta tuli keskikokoinen ruukku, korkkisavesta aika iso, magma crankistakin hyvän kokoinen, espanjanmustasta korkea, valkoisesta ihan mini.



Päätin yhdistää tähän toisen jo vuosikymmeniä vanhan harrastukseni. Aloin juuruttaa huonekasveja, joita voin istuttaa valmiisiin ruukkuihin.

 Sädearalia

 Huonesaarni

 Peikonlehti

Mutta ovatko ne mitään taideteoksia, joita voisi näyttelyyn viedä. Päätin siis liittää mukaan vielä kolmannen ja neljännen harrastukseni. Kukkaruukkuihin voi hyvin istuttaa kasvien lisäksi kiipeileviä, joogaavia ja muissa asennoissa poseeraavia tyttöhahmoja, joiden mallina voivat olla Gauguinin iki-ihanat tahitilaistytöt tai omat reettani, kerttuni ja ainoni elävänmallinpiirustuksesta.

Näin ne langat punoutuvat yhteen.

Samalla kun näitä mietin ja teen ja työstän, kuuntelen radiota. Siellä viisaat ja taiteilijat puhuvat ja minä mietin ja teen omia oivalluksiani.

Hanna Brotherus panee itsensä likoon tanssijana, mutta miettii välillä, että jos vain tekisi jotain savikippoja. Minulle olisi kauhistus olla esiintyvä taiteilija, mutta savi tuli ja jäi elämääni jo 40 vuotta sitten.

Hannu-Pekka Björkman miettii, että viihde on unohtamista varten ja taide muistamista varten.  Minulle taide on myös oivaltamista ja tulevaisuutta varten.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Suomi 100





Luulin, että ei Suomi 100 millään tavalla minuun ja tekemisiini vaikuttaisi, mutta nyt huomaan, että tavalla tai toisella teema kuitenkin on mukana lähes kaikissa savitöissäni. Osansa lienee silläkin, että innokkaasti kuuntelemissani puheohjelmissa paljon tätä aihetta käsitellään.

Kesällä 2017 olen mukana kahdessa näyttelyssä, jotka ovat historiallisesti todella mielenkiintoisissa paikoissa. Euran Kauttualla, Ruukin puiston Tallissa on koko kesän esillä Keramoksen SAVELLUKSIA. Sinne on tulossa ainakin Euran pukuun puettu Euran nuori emäntä ja karjalaiseen feresiin puettu Naapurin tyttö. Lisäksi valmistelen sinne Kaiken maailman merkkejä, jonka alkuinnoittajana olivat pystykangaspuun painot ja värttinänkehrät.

 


Toinen merkittävä paikka historiallisesti ja varsinkin henkilöhistoriallisesti on Kulttuurikeskus Untamalan kesänäyttely, jonne valmistan Lapsuuteni kukkia. Samalla olen perehtynyt  suvun historiaan. Äidin syntymäkoti sijaitsi Untamalan Niemispäässä ja edelleen minulla on mahdollisuus siellä käydä, sillä enoni asuttaa Haveria yhä edelleen. Mummolan pihamaalle ja lähitienoille yhdistyvät mielessäni pähkinäpensas, piharatamo, metsätähti, kissankäpälä ja ruiskukka. Kaikkiin niihin liittyy myös tarina.

1960-luvun alussa, ehkä juuri sinä vuonna kun minä olin vauva, sairastui äidinäitini vakavasti ja joutui viettämään aikaa sairaalassa ja  oli hyvin heikkona. Kun kaikki silloisen koululääketieteen keinot oli käytetty, olivat jäljellä vielä kansanperinteet. Ilmari-pappani hautoi Kerttu-mamman kipeitä alueita ratamonlehdillä. Turvotus laski. Mamma parani ja eli vielä 25 vuotta.

Äidin kasvio 3.7.1951

Untamalan historiaan ja samalla koko Suomen historiaan liittyvät myös nämä kaksi todellista tarinaa: Untamalan ja Kirkonkylän välissä ollut Valkojärvi, entinen merenlahti kuivatettiin 50-luvulla, mutta sitä ennen jaettiin ranta-alueet ja siellä  rantaniityillä laidunsi pappani lypsykarja kesällä 1940, sotien välissä. Pappa kuljetti kärryillä naiset tonkkineen ja ämpäreineen lypsyille ja sattui sieltä rantaniityltä, Paattimäen kohdalta, nykyisen kasitien alta, löytämään kiiltävän venäläisen pommikoneen osan, josta tietysti halusi nopeasti päästä eroon. Pappa ripusti sen aidanseipääseen, josta se kuitenkin vielä samana syksynä toimitettiin museoon turkittavaksi. Kyseessä olikin hopeinen ohdakesolki, viikinkiaikainen iiriläinen rengasneula, ehkä komein koru, mikä Suomesta koskaan on löydetty!
Museoviraston sivuilta ei löydy tietoa siitä, että löytäjä olisi ollut pappani, mutta ei löydy muutakaan nimeä. Eikä ole elossa enään sekään henkilö, joka totesi, että "Eikös se ollut Ilmari, joka sen soljen löysi!"

Pappani kesällä 1940 pelloltaan löytämä iiriläinen rengasneula


Vuonna 1965 Jouni-enoni oli kyntämässä tuota samaa aluetta, entistä merenpohjaa, kuivatettua Valkojärveä ja kurkkasi aina välillä taakseen, niinkuin työnkuvaan varmasti kuuluu. Jotain kiilsi vastakynnetyssä pellossa ja eno hyppäsi traktorin pukilta katsomaan, että mikä siellä oikein on. Löytö oli merkittävä, pieni tinainen pyhiinvaeltajien pullo, jossa on todennäköisesti kuljetettu pyhää öljyä tai muuta nestettä. 1300-1400-luvulta peräisin oleva  seireenikuviolla koristeltu pullo on nykyään Kansallismuseossa!

 Tämän kuvan otti Toni-serkkuni Tampereen Vapriikin Pyhiinvaellus-näyttelyssä kesällä 2015


Jouni-enolla on poikia ja mielestäni heidän ehdoton velvollisuutensa on vihdoin ensi kesänä jatkaa isiensä perintöä ja löytää jotain merkittävää Untamalasta. Nyt ei pellolle mennäkään enään hevosella, ei traktorilla, vaan metallinpaljastimen kanssa! Olen lupautunut assistentiksi.

Muitakin näyttelyitä on tulossa. Suunnittelun alla on Rauman Taiteilijaseuran nettinäyttely, joka sekin tulee sisältämään kotiseuturakkautta. Lisäksi syksymmällä toivon olevani mukana Rauman Taiteilijaseuran Satakunta-näyttelyssä. Aika isänmaalliselta sekin vaikuttaa.


Aiheet eivät lopu. Kun vaan ehtisi kaiken mielessä liikkuvan kuviksi asti työstämään. Eli kyllä mun yksi Hilkkakin pitää tehdä tai Eila. Niin hienon kirjan Rauman saariston ja luotojen torppareista ja kalastajista olivat sisarukset Eila Nordman ja Hilkka Pohjanoksa kirjoittaneet.

Entä lapsuuden leikit. Nekin ovat mielessä. Kyllä niistäkin pitäisi jotain tehdä. Nekin ovat Suomen historiaa, sillä monet leikit ovat kadonneet.


Vielä polttamaton "Kuurupiilo"

lauantai 26. marraskuuta 2016

Valkoista









































Valkoinen on ilon väri, mutta on se myös surun väri. Valkoinen paljastaa kirkkauden, valot ja varjot, syvyyden ja synkkyyden. Valkoinen on toivon ja puhtauden väri. Valkoinen on rauhan ja viattomuuden väri.
Valkoinen ei ole väri. Valkoinen on enemmän.
Se on tauko. Se on hetki ajatella. Se on hiljaisuus.

Elämä kolhaisi minua pahan kerran joulun alla 23 vuotta sitten. Koin elämäni ensimmäisen menetyksen ja se järkytti mieltäni. Mutta mieli ei ollut musta. Se oli valkoinen. Varjoja oli paljon, mutta oli myös toivoa ja iloa.  Veistokset muuttuivat valkoisiksi.

Nyt on toisenlaista surua. Maailma on lohduton ja arvaamaton. Liian moni kärsii. Liian moni pelkää.
Siksi tämän joulun alla halusin jälleen tehdä valkoista: valkoisia rauhankyyhkyjä ja rauhanenekeleitä.

Rauhallista joulun odotusta toivotan!



sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Vuojoki jatkuu


Kärsimättömän koristeveistäjän luonnoksia

Lähestyin tulevan näyttelyn aihepiiriä monelta taholta. Tutustui Engelin arkkitehtuuriin Helsingissä, perehdyin empire-tyylisuuntaan, tulin tutuksi Vuojoen puiston ja erityisesti Kunnalliskodin vanhan omenapuun kanssa, pidättelin sadetta ullakolla, kuljin kameran kanssa ja ikuistin yleisnäkymiä ja yksityiskohtia, luin Vuojoen historiaa ja lastenkirjoja ja tutkin kuvateoksia.
Lopulta minua innostivat kaikkein eniten kattojen, seinien, porraskaiteiden, huonekalujen, ovien, peilien, kaakeliuunien ja astioiden kukka- ja köynnösaiheiset ornamentit. Minua innosti myös orangeria ja siellä kasvaneet eksoottiset kasvit. Ja erityisesti minua innosti itselleni edellisestä näyttelystä rakkaaksi tullut vanha omenapuu orangerian vieressä.

Tein aikamatkan ja päätin olla kartanon koristeveistäjä, jonka tehtävänä oli tehdä kauniin symmetrisiä koristereliefejä kartanon hienoihin kaakeliuuneihin. Innoituksen lähteistä ei ollut pulaa. Koko kasvimaailma aukeni eteeni. Laskin kukkien terälehtiä ja tutkin lehtimuotoja ja hedelmien siemenkotia. Noteerasin jokaisen kukka-aiheisen kankaan, tapetin, lautasliinan, minkätahansa ja tutkin kuinka tarkasti tai kuinka oivaltaen on keskusornamentiikkaa sovellettu.

Aikamatkan jälkeen palasin nykyhetkeen ja huomasin, että en ollut kummoinen, joskin innokas ja nopea koristeveistäjä. Keskusornamenttikuvioiden täsmälliseen  toteuttamiseen olisi tarvittu harpin ja viivaimen käyttöön paremmin tottunut työntekijä.  Ollakseen minun töitäni, oli niihin lisättävä kasvot ja sen jälkeen vasta epätarkkuuden symmetriassa ja muodoissa pystyi hyväksymään.

Näin syntyivät Puutarhurin unelmat:

-       Kunnalliskodin suloiset omenat
-       Fiinit viinit ja ananakset
-       Kauniisti kukkivat päärynäpuut
-       Karviaiset koreat



Satakunnan Kansa 20.9.2016