Luulin, että ei Suomi 100 millään tavalla minuun ja tekemisiini vaikuttaisi, mutta nyt huomaan, että tavalla tai toisella teema kuitenkin on mukana lähes kaikissa savitöissäni. Osansa lienee silläkin, että innokkaasti kuuntelemissani puheohjelmissa paljon tätä aihetta käsitellään.
Kesällä 2017 olen mukana kahdessa näyttelyssä, jotka ovat historiallisesti todella mielenkiintoisissa paikoissa. Euran Kauttualla, Ruukin puiston Tallissa on koko kesän esillä Keramoksen SAVELLUKSIA. Sinne on tulossa ainakin Euran pukuun puettu Euran nuori emäntä ja karjalaiseen feresiin puettu Naapurin tyttö. Lisäksi valmistelen sinne Kaiken maailman merkkejä, jonka alkuinnoittajana olivat pystykangaspuun painot ja värttinänkehrät.
Toinen merkittävä paikka historiallisesti ja varsinkin henkilöhistoriallisesti on Kulttuurikeskus Untamalan kesänäyttely, jonne valmistan Lapsuuteni kukkia. Samalla olen perehtynyt suvun historiaan. Äidin syntymäkoti sijaitsi Untamalan Niemispäässä ja edelleen minulla on mahdollisuus siellä käydä, sillä enoni asuttaa Haveria yhä edelleen. Mummolan pihamaalle ja lähitienoille yhdistyvät mielessäni pähkinäpensas, piharatamo, metsätähti, kissankäpälä ja ruiskukka. Kaikkiin niihin liittyy myös tarina.
1960-luvun alussa, ehkä juuri sinä vuonna kun minä olin vauva, sairastui äidinäitini vakavasti ja joutui viettämään aikaa sairaalassa ja oli hyvin heikkona. Kun kaikki silloisen koululääketieteen keinot oli käytetty, olivat jäljellä vielä kansanperinteet. Ilmari-pappani hautoi Kerttu-mamman kipeitä alueita ratamonlehdillä. Turvotus laski. Mamma parani ja eli vielä 25 vuotta.
Untamalan historiaan ja samalla koko Suomen historiaan liittyvät myös nämä kaksi todellista tarinaa (edit: tai toinen ainakin niistä on todellinen): Untamalan ja Kirkonkylän välissä ollut Valkojärvi, entinen merenlahti kuivatettiin 50-luvulla, mutta sitä ennen jaettiin ranta-alueet ja siellä rantaniityillä laidunsi pappani lypsykarja kesällä 1940, sotien välissä. Pappa kuljetti kärryillä naiset tonkkineen ja ämpäreineen lypsyille ja sattui sieltä rantaniityltä, Paattimäen kohdalta, nykyisen kasitien alta, löytämään kiiltävän venäläisen pommikoneen osan, josta tietysti halusi nopeasti päästä eroon. Pappa ripusti sen aidanseipääseen, josta se kuitenkin vielä samana syksynä toimitettiin museoon turkittavaksi. Kyseessä olikin hopeinen ohdakesolki, viikinkiaikainen iiriläinen rengasneula, ehkä komein koru, mikä Suomesta koskaan on löydetty!
Museoviraston sivuilta ei löydy tietoa siitä, että löytäjä olisi ollut pappani, mutta ei löydy muutakaan nimeä. Eikä ole elossa enään sekään henkilö, joka totesi, että "Eikös se ollut Ilmari, joka sen soljen löysi!"
(Edit: Syksyllä 2021 olin yhteydessä museovirastoon ja sain nähtäväkseni dokumentteja. Se oli sittenkin Jalosen Jalmari, joka sen soljen löysi...)
Jouni-enolla on poikia ja mielestäni heidän ehdoton velvollisuutensa on vihdoin ensi kesänä jatkaa isiensä perintöä ja löytää jotain merkittävää Untamalasta. Nyt ei pellolle mennäkään enään hevosella, ei traktorilla, vaan metallinpaljastimen kanssa! Olen lupautunut assistentiksi.
Muitakin näyttelyitä on tulossa. Suunnittelun alla on Rauman Taiteilijaseuran nettinäyttely, joka sekin tulee sisältämään kotiseuturakkautta. Lisäksi syksymmällä toivon olevani mukana Rauman Taiteilijaseuran Satakunta-näyttelyssä. Aika isänmaalliselta sekin vaikuttaa.
Entä lapsuuden leikit. Nekin ovat mielessä. Kyllä niistäkin pitäisi jotain tehdä. Nekin ovat Suomen historiaa, sillä monet leikit ovat kadonneet.
