Tänä keväänä olen toteuttanut yli 40 vuotta kestäneen keraamikkatieni kiinnostavimman, innostavimman ja kokonaisvaltaisimman teoksen. Lopputuotos on esillä Luvian Krikutillissä Luvia Outsiders In-kesänäyttelyssä. Mutta esillä olevat punasaviset huivipäiset Lowisat ovat vain osa prosessia.
Olin ilmoittatunut näyttelyyn, sillä talvella tuli ilmi, että onhan minullakin juuret Luvialla, voin osallistua. Seuraava askel kohti Lowisan muotokuvia oli äitini välittämä tädin pyyntö tutkia kirkonkirjoja, josko löytyisi lisätietoja esi-isä Johan Grönroosin isästä.
Näin minä aloin tutustua Johanin äitiin, vuonna 1785 syntyneeseen Lowisaan ja hänen surujen täyttämään ja lyhyeen elämäänsä. Ja sain päähänpälkähdyksen, joka oli ihan pakko toteuttaa. Kaikki onnistui, paitsi Johanin isää en mistään löytänyt.
Se päähänpälkähdys oli tehdä Lowisan kasvokuva luvialaisesta peltosavesta. Pienen kyselyn jälkeen savea minulle lupasi Luvian näyttelyporukkaan kuuluva Sanna Salo, joka sattuu asumaan Lowisan syntymäkodin naapurissa Väipäreen kylässä. Eräänä kevään tuulisena päivänä kävimme lapioimassa savea ämpäreihin pellolta, joka Lowisan eläessä oli vielä merenlahtea.
Alkoi muokkaus ja koepolttojen aika. Liotin savet, seuloin, kuivatin kipsien päällä ja sekoitin sekaan poltetusta Luvian savesta tehtyä murskaa, tiilimurua nykyisen kotini lähellä olevan puretun talon tontilta. Osa savesta sai sekaansa lapsenlapsen hiekkalaatikon hiekkaa.
Ensin tein pikkuruisen Lowisan ja Johanin sekä koenappuloita. Varsinaisia Lowisan kasvokuvia tein kuusi, joista kolme päätyi näyttelyyn. Niillä kolmella kasvokuvalla yritän kuvailla Lowisan elämänvaiheita, sinnikkyyttä, haaveita, toiveikkuutta, pettymystä, surua, kipua ja huolta. Kenties kasvot saivat hieman omaa näköäni, sillä olenhan hänelle sukua. Ja valokuvia ei ole.
Uudelleen ja uudelleen Lowisan vaiheita tutkittuani tuntui, että näyttelyyn tarvittiin jokin kirjallinenkin tuotos. Päätin kirjoittaa kirjeen Lowisalle:
Voi Lowisa,
Olen ajatellut sinua paljon. Olen uudelleen ja uudelleen avannut vanhat kirkonkirjat ja etsinyt vastauksia minua askarruttaviin kysymyksiin. Haluaisin tuntea sinut paljon paremmin, mutta vain pienistä murusista olen muodostanut käsitykseni sinusta. Minulla olisi niin paljon kysyttävää, mutta joudun olemaan ilman vastauksia. Paljon jää arvausten ja luulojen varaan.
Synnyit Sookarin talossa Luvian Väipäreen kylässä vuonna 1785. Isäsi Johan Yrjönpoika Sookari oli talon lampuoti, sinun syntyessäsi jo 60-vuotias. Äitisi Liisa Jaakontytär Nordman Peränkylästä oli hänen toinen puolisonsa ja 35-vuotias, kun synnyit. Ennen sinua syntyi Iisak, mutta hän kuoli jo pienenä. Sait kasvaa ainoana lapsena, sillä isäsi lapset ensimmäisestä avioliitosta olivat jo aikuisia.
Siellä samassa Väipäreen kylässä asuit koko ikäsi. Et uskokaan kuinka seudut ovat muuttuneet. Merenlahti on kuivattu pelloiksi jo sata vuotta sitten ja Väipäreen kylän halkoo leveä tie Raumalta Poriin ja kauemmaksikin. Kylätie siellä vielä kulkee suloisena harjua pitkin ja minulle on kerrottu, missä sijaitsi alkuperäinen Sookarin talo. Siitä on jäljellä navetan kivijalkaa. Tuskin pikkuista Nummenpään torppaa, sinun kuolinmökkiäsi, enää on. Kunpa olisi, olisi edes tiilenpala vanhasta muurista. Ottaisin sen muistoksi sinusta.
Kuolemastasi on lähes 200 vuotta. Niin moni asia on muuttunut. Elämäsi olisi ollut paljon helpompaa nyt. Olisit saanut apua ja elämäsi olisi saanut jatkua pidempään. Ei yksinäinen äiti ole enää mikään hylkiö. Poikasi olisi saanut kasvaa tasavertaisena muiden lasten kanssa syntyperästään huolimatta. Hän olisi saanut käydä koulua ja hänen hyvinvoinnistaan olisivat huolehtineet muutkin kuin oma äiti.
Miten kestit sen kaiken? Hoidit vanhat vanhempasi ja vielä rutiköyhän ruotusotilaan, oman velipuolesi, joka oli sinua 30 vuotta vanhempi. Eikö sinulla ollut mahdollisuutta muiden tapaan lähteä kotoasi? Etkö löytänyt mistään sinulle sopivaa miestä, ikäistäsi, kaltaistasi? Eikö ollut ketään, jonka kanssa perustaa perhe?
Sait käydä rippikoulun ja opit lukemaan. Osasitko myös kirjoittaa? Voi kun jossain olisi vielä jäljellä nimikirjoituksesi. Mitä kaikkea osasit? Osasitko lypsää, kehrätä, kutoa, neuloa, virkata, tehdä koreja, luutia, saviastioita, värjätä lankoja, kerätä yrttejä ja sieniä, kupata, takoa, taikoa, piirtää, laulaa, tanssia?
Missä pojat syntyivät? Auttoiko sinua joku, lämmittikö joku saunan ja veden vai jouduitko ihan yksin synnyttämään? Kuka sinua neuvoi, kuinka pientä lasta hoidetaan?
Kuka oli se mies, joka ei kantanut vastuutaan ja huolehtinut pojistaan? Oliko hän omalta kylältä vai joku kulkija kauempaa? Onko tarina skånelaisesta sotilaasta puutaheinää vai onko siinä jotain perää?
Jouduit hautaamaan pienen Gabriel-poikasi ja hyvästelemään vasta 8-vuotiaan Johan-poikasi kun sairastuit keuhkokuumeeseen etkä jaksanut kesään asti. Kuolit vain 44-vuotiaana vuonna 1830.
Haluan lohduttaa sinua, että poikasi Johan sai ihan kelpo elämän. Omalta kylältä Löytyn talosta oli kotoisin Lena, joka oli hyvä ihminen ja halusi ottaa hänet kasvattilapsekseen Rönnin Torppaan Pullin taloon Hanninkylään. Johan kävi rippikoulun ja sen jälkeen kiersi renkinä Luvian taloissa ja asettui sitten omaan Peltomaan torppaan Iso-Riihilän maille.
Rippikoulussa oli pappina sama Isaac Nordlund, joka oli kastanut molemmat poikasi ja sama pappi myöhemmin vielä vihki Johanin Johannansa kanssa ja ehtipä vielä kastaa heidän ensimmäiset lapsensa, Wilhelminan, Marian ja Idan. Luultavasti papin ehdotuksesta Johan otti sukunimekseen Grönroos, mutta helpompi oli kuitenkin käyttää talonnimeä, Peltomaa. Peltomaan Johan. Johanin pojista yksi sai nimen Isak, ehkäpä juuri tuon papin mukaan. Isak-nimi kulki kolmessa polvessa ja tuon kolmannen Isakin, äidinisäni Iisakki Ilmarin minäkin tunsin.
Meitä sinun jälkeläisiäsi meidän sukuhaarassamme on jo kahdeksan sukupolvea. Minä olen sinulle pojanpojan pojanpojan tyttärentytär.
Kun sopiva tilaisuus tulee, tulen tervehtimään sinua haudallesi Luvian hautausmaalle. Ehkä vaatimaton ristisi on siellä jossain. Ehkä piilotan pikkuisen Luvian savesta muovaamani muotokuvasi siihen johonkin ristin läheisyyteen.
Taru-Taina
