perjantai 14. huhtikuuta 2017

Suomi 100





Luulin, että ei Suomi 100 millään tavalla minuun ja tekemisiini vaikuttaisi, mutta nyt huomaan, että tavalla tai toisella teema kuitenkin on mukana lähes kaikissa savitöissäni. Osansa lienee silläkin, että innokkaasti kuuntelemissani puheohjelmissa paljon tätä aihetta käsitellään.

Kesällä 2017 olen mukana kahdessa näyttelyssä, jotka ovat historiallisesti todella mielenkiintoisissa paikoissa. Euran Kauttualla, Ruukin puiston Tallissa on koko kesän esillä Keramoksen SAVELLUKSIA. Sinne on tulossa ainakin Euran pukuun puettu Euran nuori emäntä ja karjalaiseen feresiin puettu Naapurin tyttö. Lisäksi valmistelen sinne Kaiken maailman merkkejä, jonka alkuinnoittajana olivat pystykangaspuun painot ja värttinänkehrät.

 


Toinen merkittävä paikka historiallisesti ja varsinkin henkilöhistoriallisesti on Kulttuurikeskus Untamalan kesänäyttely, jonne valmistan Lapsuuteni kukkia. Samalla olen perehtynyt  suvun historiaan. Äidin syntymäkoti sijaitsi Untamalan Niemispäässä ja edelleen minulla on mahdollisuus siellä käydä, sillä enoni asuttaa Haveria yhä edelleen. Mummolan pihamaalle ja lähitienoille yhdistyvät mielessäni pähkinäpensas, piharatamo, metsätähti, kissankäpälä ja ruiskukka. Kaikkiin niihin liittyy myös tarina.

1960-luvun alussa, ehkä juuri sinä vuonna kun minä olin vauva, sairastui äidinäitini vakavasti ja joutui viettämään aikaa sairaalassa ja  oli hyvin heikkona. Kun kaikki silloisen koululääketieteen keinot oli käytetty, olivat jäljellä vielä kansanperinteet. Ilmari-pappani hautoi Kerttu-mamman kipeitä alueita ratamonlehdillä. Turvotus laski. Mamma parani ja eli vielä 25 vuotta.

Äidin kasvio 3.7.1951


Untamalan historiaan ja samalla koko Suomen historiaan liittyvät myös nämä kaksi todellista tarinaa (edit: tai toinen ainakin niistä on todellinen): Untamalan ja Kirkonkylän välissä ollut Valkojärvi, entinen merenlahti kuivatettiin 50-luvulla, mutta sitä ennen jaettiin ranta-alueet ja siellä  rantaniityillä laidunsi pappani lypsykarja kesällä 1940, sotien välissä. Pappa kuljetti kärryillä naiset tonkkineen ja ämpäreineen lypsyille ja sattui sieltä rantaniityltä, Paattimäen kohdalta, nykyisen kasitien alta, löytämään kiiltävän venäläisen pommikoneen osan, josta tietysti halusi nopeasti päästä eroon. Pappa ripusti sen aidanseipääseen, josta se kuitenkin vielä samana syksynä toimitettiin museoon turkittavaksi. Kyseessä olikin hopeinen ohdakesolki, viikinkiaikainen iiriläinen rengasneula, ehkä komein koru, mikä Suomesta koskaan on löydetty!
Museoviraston sivuilta ei löydy tietoa siitä, että löytäjä olisi ollut pappani, mutta ei löydy muutakaan nimeä. Eikä ole elossa enään sekään henkilö, joka totesi, että "Eikös se ollut Ilmari, joka sen soljen löysi!"
(Edit: Syksyllä 2021 olin yhteydessä museovirastoon ja sain nähtäväkseni dokumentteja. Se oli sittenkin Jalosen Jalmari, joka sen soljen löysi...)


Pappani  kesällä 1940 pelloltaan löytämä iiriläinen rengasneula. 
Vai löysikö sen sittenkin joku muu?


Vuonna 1965 Jouni-enoni oli kyntämässä tuota samaa aluetta, entistä merenpohjaa, kuivatettua Valkojärveä ja kurkkasi aina välillä taakseen, niinkuin työnkuvaan varmasti kuuluu. Jotain kiilsi vastakynnetyssä pellossa ja eno hyppäsi traktorin pukilta katsomaan, että mikä siellä oikein on. Löytö oli merkittävä, pieni tinainen pyhiinvaeltajien pullo, jossa on todennäköisesti kuljetettu pyhää öljyä tai muuta nestettä. 1300-1400-luvulta peräisin oleva  seireenikuviolla koristeltu pullo on nykyään Kansallismuseossa!

 Tämän kuvan otti Toni-serkkuni Tampereen Vapriikin Pyhiinvaellus-näyttelyssä kesällä 2015


Jouni-enolla on poikia ja mielestäni heidän ehdoton velvollisuutensa on vihdoin ensi kesänä jatkaa isiensä perintöä ja löytää jotain merkittävää Untamalasta. Nyt ei pellolle mennäkään enään hevosella, ei traktorilla, vaan metallinpaljastimen kanssa! Olen lupautunut assistentiksi.

Muitakin näyttelyitä on tulossa. Suunnittelun alla on Rauman Taiteilijaseuran nettinäyttely, joka sekin tulee sisältämään kotiseuturakkautta. Lisäksi syksymmällä toivon olevani mukana Rauman Taiteilijaseuran Satakunta-näyttelyssä. Aika isänmaalliselta sekin vaikuttaa.


Aiheet eivät lopu. Kun vaan ehtisi kaiken mielessä liikkuvan kuviksi asti työstämään. Eli kyllä mun yksi Hilkkakin pitää tehdä tai Eila. Niin hienon kirjan Rauman saariston ja luotojen torppareista ja kalastajista olivat sisarukset Eila Nordman ja Hilkka Pohjanoksa kirjoittaneet.

Entä lapsuuden leikit. Nekin ovat mielessä. Kyllä niistäkin pitäisi jotain tehdä. Nekin ovat Suomen historiaa, sillä monet leikit ovat kadonneet.


Vielä polttamaton "Kuurupiilo"