Taru-Tainan keramiikkaa: kesäkuuta 2018

Tuulen laulu ihanassa Katanpään saaressa

Tuulen laulu on Helin ja mun kymmenes yhteinen näyttely. Näyttelyn rakentaminen oli sovittu heti kesäloman alkajaisiksi. Koko toukokuu oli ollut helteinen ja tyyni, mutta juuri ennen Kustaviin lähtöä alkoivat luoteesta puhaltaa yli 10 metrin tuulet. Soittelin vähän huolestuneena, mutta sain kuulla, että Katanpään kuljetuskalustolle tuo ei ollut tuuli eikä mikään. Savitöitä kun olimme kuitenkin viemässä, oli pakkaaminen aikamoista suojaamista ja pehmustamista.

Kuljetuksen aikoina tuulta riitti 12m/s ja tuulensuunta oli suoraan pohjoisesta, aika hankala suunta Katanpäähän mennessä. Pääsimme kuitenkin hienosti perille ja savityöt ehjinä.

Vaikka tuuli, oli saaren eteläisissä osissa lämmintä. Näyttelynpystytys oli mieleenpainuva kokemus.Todella kovan pohjoisen puolen tuulen vuoksi jäimme toiseksikin yöksi ja saimme entistä ihanamman kokemuksen, kerrankin kiireettömän. Ehdimme myös saunoa ja tutustua saareen.

Katanpäässä olen käynyt vain kerran ennen tätä näyttelyä. Silloinkin tuuli. Vietimme saarella vuorokauden tutustuen historiaan, luontoon, lampaisiin ja taidenäyttelyyn. Oli heinäkuu ja satamapoukamassa oli lämmintä ja tyyntä. Tuulisille rannoille piti pukeutua lämpimästi. Mutta lännestä tuuli navakasti ja saarelta lähtö on jäänyt mieleen. Pieni veneemme keikkui sivuaallokossa ja kääntyminen kohti itää ja etelää tuntui pelottavalta ja lähes mahdottomalta. Kohta olimme Kustavin rännissä ja taas oli tyyntä ja leppoisaa.

Tämänkin kertainen kova tuuli oli melkein kuin asiaan kuuluva asia.

Tuulen voimakkuus ja suunta ovat veneilijälle ihan keskeisiä. Senhän tietää jokainen tämänkin näyttelyn vierailija. Elämä itse on kuin tuuli: voimakas, tyyni, myrskyisä, puuskittainen, leuto, lempeä, yllätyksellinen.

Tuulitukkaisia

Tuulitukkaiset ovat kulkeneet matkassani kohta 30 vuotta, häipyneet välillä unholaan ja taas palanneet. Jokin siinä aiheessa minua niin kovasti kiehtoo. Ehkä se on se elementti, joka ei näy – tuuli. Mutta on siinä muutakin. Pystyn palauttamaan mieleeni kuvan, jonka näin kauan sitten erään taidemuseon seinällä. Se oli maalaus tytöstä, jonka punaiset hiukset taianomaisesti muuttuivat osaksi maisemaa. Sen taianomaisuuden haluaisin tavoittaa.

Tuulitukkaisten lisäksi Katanpäässä on esillä lapsuuden leikkejä sekä hauruaiheisia töitä:

Kun olin pieni tyttö, rakastin sukellella mökkirannan kirkkaissa vesissä. Kun painoi kasvot aivan veden pintaan, näki tarkasti pohjan kaikki kivet ja kasvit. Pohja oli niin kova, että vesi ei mennyt koskaan sekaisin. Vihreää rakkolevää kasvoi runsaasti. Syksyllä rakkolevä, hauru, ajautui rannalle ja muuttui mustaksi. Se muodosti paksuja kerroksia, jotka herättiin rautaharavalla ja talikolla kasaksi rantaleppien väliin. Sieltä se kärrättiin seuraavana keväänä lannoitteeksi perunapeltoon.